Terve! Tässä tulisi Masan viesti Jukolanviestin edistymisestä:
Ilta tuntu
torella pitkältä odotella kotona kilpailun alkamista. Heti
matkalla Lapualle
alkoi tuntua varsin mukavalta ja levolliselta.
Itse starttia en nähnyt,
koska olin asuntoautolla valmistautumassa,
mutta verrytellessä kuulin
kuulutuksesta, että puuvati-kivivati
paikkakunnan miäs johti koko
kansanmusiikkijuhlia. (No siitähän
johtuen en enää ollut tietämätön, miltä
tuntuu suolihuuhtelun
jälkeen..) No ei vaiskaan, vaan tunnelma oli loistava
ja luottavainen.
Ajoissa vaihtoalueelle ja alkoi sulloutuminen
gps-kikkiliiveihin.
Jesus, jotta ahristi aluksi henkeä, mutta saatiinhan
niitä remeliä
löysemmälle. Ja totta vie Kaustisen urkuriharmooni miäs tuloo
kärjes
viimeeselle. Voi jesus jotta voi rauhallinen mies juosta lujaa..
Mikä
hätä sillä nyt on?? Mua rupes naurattamaan ihan sikana ja suu
oli
valmiiksi messingillä, jota se oli vielä tunnin päästä vielä
enemmän…
Ykköselle varma valinta oikean kautta tietä. Kakkoselle oli
pitkäväli. Tuntu
kummalliselta juosta yksin kakkosta kohti, kun missää ei
näkynyt muita. Otin
rastin rauhallisesti vastaan, sillä se oli vaikeaa
aluetta. Kolmoselle
lähdin liika innolla ja rastivälillä oli vähän luettavaa
tavaraa. Oikealta
ohi ja seis. Kattoin etuoikelta olevat aujon hahmotukset ja
päättelin, että
ohi..Voi totta j…ta, pitikö sitä p.. vanhan miehen
tunaroida. Takaisin
paluuta viiskymmentä metriä ja oikealla vilahti
heijastin. Selkänikamat
napsahti paikalleen, kun ampaasin rastia kohti. Oma
rasti ja tuntui että
ryhti parani kertarysäyksellä ja eiku rinta kaarella
kohti uusia haasteita..
Seuraavalla rastilla Veve ajoi minut kiinni ja
hänen kanssa juostiinkin
pari, kolme väliä. Poijalla näytti olevan samat.
Ennen toista televisio
rastia poijalla tuli jano. Se ampaasi juomapaikalle,
joten sen jälkeen mä en
tuota kaveria nähny.
Juoksin yksin seuraavat
pari rastia, jonka jälkeen SNO:n kaveri sai musta
seuraa. Poika tuntu olevan
pihaviriää sorttia ja suurimmaksi osaksi sen
hinku vetojuhdan roolia. "No
anna mennä, kun on virtaa kintais" mä tuumasin,
ja ruattin kaveri rallatti
menemään. Tässä vaiheessa myös Stora Tunan
suunnistaja tuli tyhmään
mukaan.
Näin mentiin hetki aina rinne tv-rastille asti, jonka jälkeen
alkoi
poliisionnijaakoonmatista tuntua, ettei ruattalaiset haluakkaan vetää..
Kun
oltiin radan korkeimmalla kohtaa ja alkoi laskuosuus, näin Stora
Tunan
viestimiehen viimeisen kerran. Kadotin myös näköyhteyden
SNO:n
suunnistajaan, koska jo hetkeä aikaisemmin se oli jäänyt taakseni,
joten
surullisen kuuluisasta Rytinevan ylityksestä en tierä sanoa
mitään
raflaavaa. Ruattalainen meni, mistä meni, mutta sen voin sanoa, jotta
mun
kikkiliivi-gps meni sieltä mistä se masiinakin näyttää. Justiin,
eikä
melkeen.
Rastilla 20 minä ja SNO:n Iisakki oltiin käytännössä
yhtä aikaa, koska
rastimies sano meirän olevan johdossa ja Sööretelje
toisena. Voi totta
vieköön! Jo toisen kerran samanpäivän aikana Litalgiini
tähysti mun suolet.
No ei taaskaan vainkaan!! Mutta viilikset alkoi nousta,
mitä lähemmäksi
kilpailukeskusta tultiin. SNO pääsi seuraavalla rastille
puikkaamaan hiukan
mua ennen. Kolmanneksi viimeinen rasti näytti pahalta,
joten otin varovasti
sille lähestymisen ja leimasinkin ennen ruottalaista
siellä. Tämä oli hetki,
jolloin tapasin SNO:n edustajan viimeisen kerran,
ennenkuin järjestäjät
käski mut hermokeskukseen selvittämään Rytineva casea.
Toiseksi viimeiselle
joka kiven nuolemalla ja varmistellen. Ja koodi 161!!
Voi totta jesus nyt
käsi säätösuuttimelle ja kaikki kierrokset koneeseen.
Toki kattoin vielä
seuraavan koodin ja rastipisteen, joten hirvilavan
näkyessä ei tarvinnut
ruveta miettimään sen enempää.
Loppusuoran
juoksu tuntuu ehkä parhaalta hetkeltä urheilu urallani. Ja
fiilikset
kilpailun jälkeen… Nämä oli juuri niitä hetkiä, miksi
talvella
räntäsateessa ja pimiässä on viitsinyt reenata.
Kaikille
jotka olette olleet mukana touhussa ja kannustamassa karhian SUURI
KIITOS!!
Ennenkaikkea Esa Ja Aulis!!
Terveisin Masa